UUTISET

Copyright ©
1999-2020
UFO-Finland ry

Kirjat > Kirjaesittelyt

Druffel, Ann:

Firestorm. Dr James E. McDonald's Fight for UFO Science

Wild Flower Press/Granite Publications, LLC, Columbus, NC 2003. 609 sivua

"Yllättävää uutta tietoa Rex Heflinin valokuvista."

"Yllättävää uutta tietoa Englannin vuoden 1956 Lakenheath-tapauksesta."

"CIA kaatoi tahallaan NICAPin".

Tähtitieteilijä Hynek ja tietokonetohtori/tähtitieteilijä Vallee ovat ufologian ns. raskaan sarjan tiedemiehiä, jotka ovat omalla työllään vieneet ufologiaa eteenpäin. Kolmas tiedemies, joka ehdottomasti kuuluu samaan ryhmään, on Arizonan yliopiston ilmakehäfyysikko, tri, professori James McDonald. Hän eroaa kuitenkin Hynekista ja Valleesta siinä mielessä, ettei hän ehtinyt julkaista omaa kirjaa ufoista ennen ennenaikaista kuolemaansa vuonna 1971.

McDonald oli kuitenkin ufologian työrukkanen, joka oli jatkuvasti vauhdissa ufoasiassa ja jatkuvasti tutki ufoja, ja yritti päästä perille, mistä oli kysymys. McDonald piti lukemattomia luentoja ufoista, ja oli kyllä kerännyt aineistoa kirjaa varten, mutta hän ei ehtinyt saada sitä valmiiksi ennen kuolemaansa. Siksi on erityisen ilahduttavaa, että McDonaldin pitkäaikainen tuttava Ann Druffel on nyt käynyt läpi McDonaldin arkistot ja niiden pohjalta kirjoittanut tämän 609-sivuisen kirjan. Kirjasta ilmenee, että McDonald itse yhdessä neljän muun meteorologin kanssa näki Arizonassa Santa Ritan vuoriston yllä 1954 alumiinivärisen kiekon, jota he eivät pystyneet tunnistamaan.

McDonaldilla oli useita sopimuksia puolustusvoimien kanssa erilaisten ilmakehäilmiöiden tutkimiseksi ja nämä tutkimukset veivät myös usein McDonaldin matkoille. Eräs tällainen sopimus oli laivaston kanssa ja sen puitteissa hän teki matkan Australiaan kesäkuussa 1967. McDonald oli jo etukäteen sopinut esimiestensä kanssa siitä, että hän matkan aikana vapaa-ajallaan saa tutkia ufoja Australiassa, minkä hän tekikin.

Australialaiset lehdet kirjoittivat kuitenkin laajasti McDonaldista matkan aikana "amerikkalaisena tiedemiehenä, joka tutki nimenomaan ufoja ja jonka matkan USA:n laivasto oli maksanut". Australialaisista lehdistä sai sen käsityksen, että McDonald oli saapunut Australiaan USA:n laivaston virallisena edustajana ja nimenomaan tutkimaan ufoja. Kun McDonald matkansa aikana myös kritisoi USA:n ilmavoimia ja sen tapaa hoitaa ufotutkimuksia, niin tämä suututti esim. Yhdysvaltojen Australiassa olevaa ilmailuasiamiestä. Yhdysvaltojen Australiassa oleva suurlähettiläs yritti turhaan useaan otteeseen saada yhteyttä McDonaldiin, todennäköisesti hiljentääkseen hänet.

Kun McDonald saapui takaisin USA:han, hän joutui skeptikko Philip J. Klassin raivoisan hyökkäyksen kohteeksi. Klass pommitti sekä McDonaldia että viranomaisia kirjeillä, joissa hän syytti McDonaldia valtion (laivaston) rahojen väärinkäytöksistä. Omassa lehdessään Klass julkaisi niinikään kirjoituksia, joissa hän toisti nämä syytökset. Klassin hyökkäykset olivat niin voimakkaita, että ne johtivat siihen, että ilmavoimat lähetti tilintarkastajan McDonaldin yliopistoon Arizonaan tutkimaan tilejä. Tämä taas herätti suurta, ei toivottua julkisuutta, McDonaldin työpaikalla yliopistossa ja johti siihen, että McDonald joutui puolustamaan itseään. Klassin hyökkäys johti myös siihen, ettei laivasto enää uusinut sopimustaan McDonaldin kanssa kun se umpeutui.

McDonald ihmetteli julkisesti, miten Klass jaksoi niin innokkaasti hyökätä yhden ufotutkijan kimppuun. Hän arveli kyseessä olleen Klassin kosto siitä, että hän oli todistanut vääräksi Klassin selityksen, että ufot olivat plasmoja. (Klass perääntyikin sitten vuosia myöhemmin omasta plasmateoriastaan). McDonald ihmetteli myös sitä, että sen jälkeenkin, kun tilintarkastaja oli todennut, ettei laivaston rahoja oltu käytetty väärin, ja sen jälkeen, kun laivasto oli jättänyt sopimuksensa uusimatta, niin sen jälkeenkin Klass jatkoi samoja hyökkäyksiään McDonaldia vastaan.

Aika yllättäen lukija havaitsee sitten, että kirjassa on jopa 37 sivua omistettu Rex Heflinin tunnetuille valokuville. Heflinhan kuvasi vuonna 1965 olkihattua muistuttavaa ufoa ja sai siitä kolme terävää kuvaa. Heflin otti myös neljännen kuvan mustasta savurenkaasta, josta hän kertoi, että ufo oli jättänyt sen jälkeensä poistuessaan.

Rex Heflinin ottamat Polaroid-valokuvat ufosta ovat kuuluisia, mutta kaikki julkisuudessa olleet kuvat ovat kuitenkin olleet kopioita ja kopioiden kopioita alkuperäisistä. Heflinin ilmoituksen mukaan eräs upseeri, joka väitti olevansa NORADista, oli tullut hänen kotiinsa ja pyytänyt, ja saanut, alkuperäiset kuvat mukaansa. NORAD kiisti myöhemmin, että heidän upseerinsa olisi hakenut mitään kuvia ja myöhemmin ilmavoimien eversti George P. Freeman ilmoitti, että "mystiset miehet" painostivat ufohavaitsijoita ympäri Yhdysvaltoja.

McDonald oli valtavan kiinnostunut Heflinin kuvista ja nimenomaan neljännen kuvan savurenkaasta. McDonald haastatteli Heflinia useaan otteeseen ja tapasi hänet henkilökohtaisesti. Hän yritti kaikin tavoin selvittää, millaiset sääolosuhteet olivat vallinneet kuvien ottamispäivänä ja miten mahdolliset tuulet olisivat vaikuttaneet kuvassa näkyvään savurenkaaseen. McDonald tuli siihen tulokseen, että kolme ensimmäistä varsinaista ufokuvaa olivat aitoja, mutta hän suhtautui pitkään epäluuloisesti neljännen kuvan savurenkaaseen. McDonald yritti ymmärtää, miten tällainen savurengas ylipäänsä oli syntynyt. Lopuksi hänen oli annettava periksi ja oletti, että myös neljäs savurengaskuva oli aito, perustuen siihen, että McDonald oli tullut siihen tulokseen, että Heflin oli täysin rehellinen henkilö, joka kertoi asiat niin kuin ne oli.

McDonald ei tietenkään mitenkään voinut tietää, että vuonna 1993 tuntematon nainen soitti Heflinille ja käski häntä mennä katsomaan postilaatikkoaan. Kun Heflin tarkasti postilaatikkonsa, hän löysi kirjekuoren, jonka sisällä oli juuri ne alkuperäiset Polaroid-kuvat, jotka "NORAD-mies" oli vienyt vuonna 1966 ja joita kaikki olivat kaivanneet 33 vuoden ajan.

Tutkijoilla oli nyt ensimmäinen kerta mahdollisuus tutkia Heflinin alkuperäisiä Polaroid-kuvia. Maaliskuussa 1994 perustettiin työryhmä Heflinin alkuperäisten kuvien tutkimiseksi ja työryhmään kuului tri Robert M. Wood, tri Eric Kelson, erään Kalifornialaisen yliopiston professori sekä tämän kirjan tekijä Ann Druffel. Tri Kelson löysi kuvan nro 3 (=ufo) ja nro 4 (= savurengas) välillä yhdistävän tekijän. Hän havaitsi kuvassa nro 3, että ufosta tuli ulos vana, joka koostui mustasta hiukkasaineesta. Tämä vana on aika pitkä ufon takana, mutta se on paksuimmillaan aivan ufon takana. Tämä havainto tukee olettamusta, että musta rengas, joka näkyi kuvissa ufon ympärillä, alkoi irtaantua juuri ennen kuin ufo päästi mustan savurenkaan. Tätä mustaa vanaa ei kukaan ollut aikaisemmin havainnut kuvissa.

Tri Kelson havaitsi myös kuvissa epätavallisen "epätarkkuuden", erityisesti kuvassa nro 1. Tämä epätarkkuus ei näyttänyt johtuvan ufon liikkeestä, kamerasta tai Gauss-tekijästä. Tämä tri Kelsonin löytämä epätarkkuus on yhdenmukainen sen tuloksen kanssa, jonka tri Nathan oli aikaisemmin löytänyt. Kuvassa nro 4 havaittiin myös savurenkaan päällä "höyrykansi" (vapor cap). Aikaisemmin oletettiin, että kuvassa näkyi kuinka savurengas alkoi hajaantua, mutta nyt tri Kelson oli sitä mieltä, että kuvassa näkyi sen sijaan miten ilmassa olevaa kosteutta imeytyi savurenkaan lähelle. Yllä olevan mukaan näyttää siis siltä, että Heflinin kaikki kuvat ovat aitoja.

Kirjassa tuodaan erillisenä asiana tässä yhteydessä myös esille, että ufoja ei suinkaan tutkittu ainoastaan Blue Bookin toimesta, vaan myös tiedusteluyksikkö 4602 toimesta, ja myöhemmin Virginian Fort Belvoirissa sijaitsevan tiedusteluyksikkö 1127 toimesta. (Asia liittyy siihen, että McDonald oli saanut Fort Belvoirista savurengasvalokuvia, jotka hän käytti vertailumielessä tutkiessaan Heflinin savurengaskuvaa 1960-luvulla). Kirjan tekijä olettaa, että se joka lähetti Fort Belvoirin valokuvat 1960-luvulla, yritti tahallaan johtaa ufotutkijoita harhaan. Epäilys johtuu siitä, että entinen sotamies oli lähettänyt selostuksen, jonka mukaan Fort Belvoirin kuvissa näkyvä savurengas johtui "atomipommisimulaattorin" käytöstä. "Sotamiehen" saatekirje oli kuitenkin liian tieteellinen, jotta tavallinen sotamies olisi voinut kirjoittaa sitä.

Pohtiessaan NICAPia ja McDonaldin yhteistyötä NICAPin kanssa, sekä NICAPin hajoamista, niin Druffel tuo esille asioita, joita ei NICAPin aikoihin vielä tiedetty, tajuttu tai osattu täysin ymmärtää. Nyt kun NICAPin hajoamisesta on kulunut lähes 30 vuotta, niin asioita voidaan tarkistaa uusin silmin ja miettiä, mikä oli CIA:n rooli NICAPin toiminnassa ja hajoamisessa:

1. Kun NICAP perustettiin 1956, kaksi CIA-agenttia tuli mukaan NICAPin toimintaan. Toinen oli "kreivi" Nicholas de Rochefort, joka kuului CIA:n psykologisen sodankäynnin henkilökuntaan. Toinen oli Bernard J. O. Carvalho.

2. NICAPin hallituksessa oleva eversti Joseph Bryan III oli perustanut ja johti vuosina 1947-53 CIA:n psykologisen sodankäynnin osastoa. Asia tuli ilmi vasta, kun ufotutkijat löysivät tämän tiedon julkisuuslain mukaan julkaistuista asiakirjoista.

3. Karl Pflock oli aikaisemmin CIA:n palveluksessa ja myös NICAPin Washingtonin jaoston puheenjohtaja. Pflock on vieläkin aktiivinen ufotutkija ja kirjailija.

4. Kontra-amiraali Hillenkoetter oli aikaisemmin CIA:n johtaja, mutta liittyi NICAPiin ja oli pitkään sen hallituksessa. Toukokuussa 1961 kongressin avaruuskomitea oli perustanut työryhmän tutkimaan ufoja. Elokuussa 1961 NICAPin johtaja Keyhoe ja Hillenkoetter olivat lähettäneet kirjeen kongressin avaruuskomitealle vaatien kongressilta välitöntä toimintaa ufoasiassa. Kuitenkin Hillenkoetter lähetti oman kirjeen komitean puheenjohtajalle ehdottaen, ettei kongressi ryhtyisi avoimeen kuulemiseen (hearing), koska "ilmavoimat oli tehnyt parhaansa ufoasiassa". Kongressi luopuikin kuulemisesta. Vuonna 1962 Hillenkoetter erosi yllättäen NICAPista todeten kirjeessä Keyhoelle, "että jos ufot ovat avaruudesta, niin emme mahda asialle yhtään mitään kuin odottaa, että ne tekevät jotain".

5. Stuart Nixonista tuli NICAPin varsinainen johtaja sen jälkeen, kun Keyhoe oli erotettu. Nixon yritti aktiivisesti ja avoimesti estää Keyhoen ja Gordon Loren uusimman kirjan "UFOs: A New Look" julkaisemista. Nixon ryhtyi myös avoimesti, ilman minkäänlaisia omia tutkimuksia, julistamaan "petoksiksi" niitä valokuvia, joita NICAP aikaisemmin oli julistanut "aidoiksi". NICAPin henkilökunta sai kerran vahvistuksen epäilyksille Nixonin CIA-kytkennöistä, kun Nixon kerran vahingossa paljasti, että NICAPin valokuva-asiantuntija Bill McIntyre oli ammuttu alas Vietnamissa, mutta pelastettu eräästä joesta. NICAPilla ei ollut aavistustakaan siitä, että McIntyre oli Vietnamissa, tai mitä hän teki siellä tai miten Nixon tiesi tästä asiasta. Tunnetusti CIA kuitenkin harrasti kaikenlaista toimintaa Vietnamissa. Myöhemmin McIntyre tunnusti itse olleensa CIA:n agentti.

Nixon lopetti myös NICAPin kaikki paikallisosastot neuvonantajineen kaikkineen, eli toisin sanoen teurasti käytännössä NICAPin tehokkaalla tavalla. Aika yllättävää NICAPin muille henkilöillä oli saada tieto siitä, että Nixon oli yhteistyössä Philip Klassin kanssa, seikka jonka Klass itse on vahvistanut. Keyhoe tahtoi aikoinaan useaan otteeseen erottaa Nixonin, mutta joka kerta "joku" NICAPin muu toimihenkilö sai Keyhoen luopumaan aikeestaan.

6. John Acuff, joka oli virallisesti NICAPin johtaja Keyhoen lähdön jälkeen, tuli tyhjästä eikä hänellä ollut minkään näköistä ufotaustaa. Hänet palkattiin mieheksi, jonka piti saada NICAPin talous kuntoon. Acuff tuli paikasta, jonka nimi oli Society of Photographic Scientists and Engineers (SPSE), jota kuulemma Neuvostoliiton KGB oli usein yrittänyt vakoilla. Acuff paljastui myöhemmin FBI:n agentiksi. NICAPin 41.690 $ tuloista vuonna 1976 Acuff otti itselleen 34000 $, kun 20 $ meni "tutkimuksiin". Lokakuussa 1978 Acuff erosi, jolloin NICAPin kassa oli tyhjä. Acuff otti NICAPin arkistot pantiksi väittäen, että NICAP oli velkaa hänelle 20000 $.

7. Acuffin erottua, entinen CIA:n työntekijä Alan N. Hall nimitettiin hänen tilalleen kuudeksi kuukaudeksi, ja vähän tämän jälkeen NICAP hajosi kokonaan. CIA:n rooli NICAPissa oli siis merkittävä ja tästä syystä monet ufotutkijat ovat sitä mieltä, että CIA tuhosi tahallaan NICAPin.

Täytenä yllätyksenä allekirjoittaneelle tulee tieto siitä, että Englannin kuuluisaa Lakenheath-tapausta vuodelta 1956 on kirjassa kuin kirjassa selostettu vain puoleksi. Allekirjoittaneenkin kirjan käsikirjoituksessa on nykyisin jopa 36 viitettä tähän tunnettuun tapaukseen, ja kaikki selostavat tapausta samalla tavalla, jättäen pois puolet tapahtumista. Druffelin mukaan McDonald oli valtavan kiinnostunut juuri tästä tapauksesta ja esitelmöi siitä useinkin.

1) McDonaldin tutkimusten mukaan tapahtumat saivat alkunsa 13.8.1956 kello 21.30, kun tutkassa havaittiin kohde, joka lensi 6400 km/h nopeudella ja joka antoi voimakkaan lentokoneen kokoisen tutkakaiun. Muutama minuutti myöhemmin tutkassa havaittiin12-15 kohdetta, joiden nopeus oli 128-200 km/h. Näiden kohteiden edellä lensi vielä kolme muuta kohdetta kolmiomaisessa muodostelmassa. Nämä kohteet yhdistyivät yhdeksi ainoaksi tutkakaiuksi, joka oli yhtä voimakas kuin B-36 koneen tutkakaiku. Ensimmäinen iso kohde pysähtyi nyt ja jäi paikalleen 10-15 minuutiksi, jonka jälkeen se lähti taas liikkeelle, ja pysähtyi taas 3-5 minuutiksi. Kaikki tutkakaiut yhdistyivät nyt yhdeksi ainoaksi kaiuksi. (McDonaldin mukaan pienemmät kohteet olivat todennäköisesti telakoituneet suurempaan kohteeseen).

Viisi minuuttia myöhemmin ilmestyi taas uusi kohde tutkaan ja tämä kohde lensi suurella nopeudella länteen ja katosi nopeuden ollessa taas 6400 km/h. T-33 hävittäjä lähetettiin ilmaan ja se etsi kohteita 45 minuutin ajan löytämättä mitään. Tämän jälkeen havaittiin tutkassa taas nopeasti lentävä kohde ja myöhemmin havaittiin maasta käsin kaksi valaisevaa kohdetta. Maassa olevat silminnäkijät kertoivat valaisevista kohteista, joista jotkut olivat (näennäisesti) golfpallon kokoisia. Nämä ufohavainnot jatkuivat yön aikana.

2) Kello 3.30 aamulla Lakenheathin tutka havaitsi... (NYT VASTA tulee mukaan se tapahtuma, jota on selostettu kaikissa ufokirjoissa! Yleensä kaikista ufokirjoista on jätetty pois kaikki tapahtumat, jotka liittyvät kohdan 1) tapahtumiin, koska niistä ei ole tiedetty). Kuitenkin McDonaldin tutkimuksissa on ilmennyt, että kapteeni Edward L. Holt oli lähettänyt telexin 1) -kohdan tapahtumista Blue Bookille 31.8.1956.

Kohdan 2) tapahtumista ei maailma tietäisi tänä päivänäkään (ja näin ollen tuskin 1) -kohdan tapahtumistakaan), mikäli kersantti Forrest D. Perkins ei olisi lähettänyt raporttia asiasta Condon-komitealle. Condon itse heitti Perkinsin raportin jonkun pöydälle tokaisten "katsokaa millaista roskaa meille lähetetään". Condon-komitean Gordon Thayer analysoi sitten kuitenkin tapausta, mutta ei pystynyt selittämään sitä, ja 1) -kohdan tapahtumista Condon-komitea ei sanonut sanaakaan.

Lakenheathin tapaus on mainio esimerkki siitä, miten todella merkittäviäkin ufotapauksia tulee päivänvaloon vain sattuman kautta. Mikäli kersantti Perkins ei olisi lähettänyt kirjettään, niin koko tapaus olisi luultavasti vieläkin tuntematon. Samoinhan vuoden 1980 Bentwatersin tapaus tuli esille vain sattumalta. (Kirjassa julkaistaan muuten ensimmäistä kertaa tiedusteluyksikkö 4602:n raporttikortti Lakenheathin tapauksesta!).

Vuonna 1967 McDonald julkaisi lehtiartikkelin, jonka otsikko oli "UFOs: Greatest Scientific Problem of Our Times" (= "Ufot: Aikamme suurin tieteellinen ongelma"). Tähtitieteilijä Carl Sagan lähetti 19.5.1967 kirjeen McDonaldille ja sanoi tässä kirjeessään mm. seuraavaa: "Olen lukenut tarkkaan artikkelisi "UFOs: Greatest Scientific Problem of Our Times" ja tahdon heti ilmoittaa, että vaikka saatan vastustaa joitakin pikkuasioita siellä sun täällä artikkelissasi, niin olen sitä mieltä, että artikkeli kokonaisuudessaan on luotettava".

McDonald oli voimakkaasti ajanut, että ufoista järjestettäisiin sympoosio kongressissa ja hän onnistuikin tässä asiassa, kun sympoosio järjestettiin 29.7.1968. Tässä tilaisuudessa McDonald toi myös esille sen, että vuoden 1965 valtavan sähkökatkoksen aikana oli havaittu ufoja voimalaitosten ja -linjojen yhteydessä. McDonald oli niin kiinnostunut tästä asiasta, että matkusti itse siihen laitokseen, jossa väitteiden mukaan viallinen rele sijaitsi, eli se rele, joka oli varsinainen syypää katkokseen. Laitoksen henkilökunta vähätteli julkisuuteen annettua omaa lausuntoaan ja totesi McDonaldin mukaan, että "jotakin meidän piti sanoa".

McDonald oli taas kuultavana kongressissa 2.3.1971. Tällä kertaa asia ei kuitenkaan liittynyt ufoihin, vaan suunniteltuihin yliäänikoneisiin, joita esim. Boeing suunnitteli. McDonald oli varoittanut siitä, että yliäänikoneet vahingoittaisivat Maan otsonikerrosta, joka taas aiheuttaisi lisää ihosyöpätapauksia USA:ssa. Kongressi päättikin vastustaa Boeingin suunnitelmia, josta syystä Boeing ei rakentanutkaan suunniteltua yliäänikonetta.

Tässä kuulemisessa McDonald yllättyi täysin siitä, että kongressimies Silvio O. Conte olikin perehtynyt McDonaldin esiintymiseen kongressin vuoden 1968 ufosympoosion yhteydessä. Conte pilkkasi avoimesti McDonaldia hänen ufokiinnostuksestaan ja oli sitä mieltä, ettei kukaan voinut tässä yliääniasiassa uskoa asiantuntijaa, joka luuli että pienet vihreät miehet lentävissä lautasissa olivat aiheuttaneet sähkökatkoksen, koska "tunnetusti sehän oli viallinen rele, joka oli syy".

McDonaldin ollessa jatkuvasti matkoilla, hänen vaimonsa oli tavannut "nuoremman miehen" ja pyysi nyt eroa. 9.4.1971. McDonald ampui itseään kodissaan. Luoti meni kuitenkin aivojen ohi ja osui sen sijaan näköhermoon ja sokeutti McDonaldin. Hänet vietiin sairaalaan, jonka jälkeen hänet yritettiin kuntouttaa. 12.6.1971 McDonald otti kuitenkin taksin, joka ajoi hänet erääseen risteykseen erämaassa, jossa McDonald jäi pois kyydistä. McDonald ampui itseään uudestaan ja hänen ruumis löydettiin seuraavana päivänä erään sillan alta.

Ann Druffel on kuitenkin ihmeissään siitä syystä, että McDonald oli aikaisemminkin usein ollut vastatuulessa ja hyökkäysten kohteena ufokiinnostuksensa takia. McDonald oli kuitenkin aina pärjännyt hyvin, eikä antanut asioiden masentaa häntä. Druffelin mukaan masennus oli piirre, joka ei sopinut ollenkaan McDonaldille. Vähän ennen kuolemaansa McDonald oli kertonut parillekin ystävälle, että hän oli keskustellut ufoista henkilöiden kanssa, jotka olivat "erittäin korkeassa asemassa" Hän luuli vihdoin päässeensä perille siitä, mistä ufoasiassa on kysymys ja että lyhyen ajan kuluttua hän voisi kertoa julkisesti, mistä on kysymys. Druffel miettii McDonaldin yllättävää masennusta ja sitä, että CIA oli kokeillut erilaisia mielenmuutosmenetelmiä mm. kemikaaleilla (esim. MKULTRA-projekti).

Kirjasta käy selvästi ilmi, miten paljon tutkittavaa tällä alalla olisi olemassa, jos tarpeeksi huomiota kiinnitettäisiin ufoasioihin ja miten monet ufotapaukset tulevat esille vain sattumalta. McDonald kertoo esimerkkinä lukuisista ufohavainnoista, joita tehtiin 1960-luvulla erään tukikohdan yllä China Lakessa, Kaliforniassa. Vaikka havaintoja tehtiin runsaasti pitkän ajan kuluessa, niin McDonaldin mukaan kukaan muu ei tutkinut niitä kuin hän itse ja NICAPin tri Neil Davis. Asiaan liittyi myös Walt Bickel -niminen henkilö, joka asui vuoristossa lähellä China Lakea ja oli havainnut ja valokuvannut lukemattomia ufoja 1950-luvulta lähtien. Vuoteen 1969 mennessä Bickel oli tehnyt 69 ufohavaintoa ja lisäksi kokenut mm. "puuttuva aika" -ilmiön. Mm. Southern Californian yliopiston tähtitieteellisen osaston johtaja, tri John A. Russell, ehdotti lähistöllä sijaitsevan laivaston tukikohdan tiedemies Lee F. Humistonille, että laivasto asentaisi Bickelin tilalle all-sky -kameran tai meteoriittikameran. Asia ei kuitenkaan kiinnostanut laivastoa.

Tämä kirja on erittäin mielenkiintoinen ja erittäin hyvin kirjoitettu mukaansatempaavaan tyyliin ja sisältää valtavan määrän asiatietoa. Mielestäni tämä kirja kuuluu jokaisen ufologin kirjahyllyyn (luettuna!). Kirjaan kuuluviin liitteisiin voi tutustua osoitteessa: www.5thworld.com/Firestorm

Björn Borg, 24.5.2005