|
Arkisto > Artikkelit
Puoskari, Sampo - Päätalo, Matias - Jalonen, Lasse:
Ufotutkimus olisi saatava tieteen aikakauteen
Ihminen on koko olemassaolonsa ajan nähnyt taivaalla ja maassa itselleen tuntemattomia ilmiöitä ja kohteita. Kun tieto luonnosta, luonnonilmiöistä ja luonnonlaeista on karttunut, ihminen on saanut selityksen monille aiemmin tunnistamattomille havainnoille. Kuitenkin joukkoon on aina jäänyt outoja ilmiöitä, jotka eivät ole kulloisenkaan tietomäärän avulla löytäneet selitystään. Näitä ilmiöitä on eri aikoina kutsuttu eri nimillä. Viimeisen viidenkymmenen vuoden ajan niitä on kutsuttu ufoiksi, tunnistamattomiksi lentäviksi kohteiksi.
Ufoiksi nimittämämme ilmiö ei ole lukuisista yrityksistä huolimatta koskaan saanut sellaista virallista arvoa, että sen tutkimiseen olisi uhrattu merkittäviä voimavaroja. Koska tiedeyhteisö on eri syistä karttanut ufoja tutkimusaiheena, on kenttä jäänyt avoimeksi harrastajille ja epäasiallisille mellastajille. Ufoihin on yhdistetty fanaattisia piirteitä ja ne on kytketty uskontoa muistuttaviin piireihin. Ufoista puhuttaessa kuuluu asiaan kysyä: "Uskotko ufoihin?", vaikka tunnistamattoman ilmiön havaitseminen ei ole mikään uskon asia. Yhtä hyvin voidaan vaikka modernin taiteen museossa kysyä: "Uskotko, että tuo on taidetta?".
Koska tiedeyhteisö ei ole ottanut ufoilmiötä tutkittavakseen ja ufokulttilaiset ovat saaneet vapaasti levittää sanomaansa galaksien takaa tulevista avaruusveljistä, on syntynyt noidankehä, jossa yhä enemmän julkisuutta saavat fanaatikot karkottavat ufoilmiön tutkimisesta kiinnostuneet tieteentekijät pois.
Itse asiassa jo pelkkä sana 'ufo' on niin arvoväritteinen, että sen käyttäminen leimaa puhujan huuhaapiirien edustajaksi. Näin ei tietenkään saisi olla. Jotta ufoilmiötä voitaisiin ruveta tutkimaan tieteellisesti, on ensin itse kohde määriteltävä.
Mikä ufo on?
Tunnetuimmat ufomääritelmät ovat tohtori Edward U. Condonin johtaman Coloradon yliopiston ufotutkimuskomitean, tähtitieteen professori J. Allen Hynekin sekä ranskalais-amerikkalaisen atk-tieteilijän Jacques Valleen käsialaa.
Tohtori Condon määritteli ufon seuraavasti (1968): "Tunnistamaton lentävä kohde (ufo) on se ärsyke, joka saa yhden tai useamman ihmisen tekemään ilmoituksen jostakin taivaalla näkemästään (tai kohteesta, jonka ajateltiin olevan lentokykyinen, mutta nähtiin laskeutuneena), jota havaitsija ei kyennyt tunnistamaan tavanomaisista luonnollisista syistä aiheutuneeksi, ja joka tuntui havaitsijasta riittävän merkilliseltä, jotta tämä teki ilmoituksen poliisille, valtion virastolle, lehdistölle tai kenties ko. ilmiöiden tutkimiseen omistautuneiden järjestöjen edustajille."
Professori Hynekin määritelmä (1972) on samansisältöinen, mutta sanamuoto on toinen: "Ufo on ilmoitettu havainto taivaalla tai maassa nähdystä esineestä tai valosta, jonka ulkonäkö, liikerata, dynaamiset ja valoisuusominaisuudet eivät anna aihetta johdonmukaiseen tavanomaiseen selitykseen. Se tyrmistyttää alkuperäiset havainnoijat, mutta myös asianmukaisesti kouliintuneet henkilöt, jotka kaiken mahdollisen todistusaineiston seulonnan jälkeen pystyisivät tunnistamaan havainnon 'normaalin' aiheuttajan, mikäli sellainen on olemassa."
Valleen määrittely (1966) on alkuosaltaan kahden edellisen kaltainen, mutta loppu on erilainen: "...ufoilmiön näyttäytyminen on seurausta fysikaalisista syistä, jotka voidaan kuvata luonnonlakien mukaan. Ufot voivat siten olla kangastuksia, meteoreja tai tähtienvälisiä aluksia, mutta eivät mystisiä kohteita, joita ei voida rationaalisesti analysoida."
Kaikki määritelmät ovat vanhoja, eivätkä millään muotoa lopullisia. Ne ovat kuitenkin käyttökelpoisia siksi, että ufokenttä on viidenkymmenen vuoden kuluessa levinnyt laajaksi ja tutkimusmielessä se on jotenkin rajattava. Ufo-käsitteen alle mielletään muuten niin viljapeltoympyrät kuin toisten ulottuvuuksien avaruuslähettiläätkin. Meidän tarkastelumme kohteena on nimenomaan em. määritelmien kaltainen tunnistamaton ilmiö, tai ainakin kertomus siitä. Olemme sulkeneet pois kaiken muun, kuten subjektiiviseen tajuntamaailmaan kuuluvat avaruuskontaktit viesteineen sekä niin sanotut ufosieppaukset.
Ufoilmiö tutkimuskohteena
Ennen kuin mitään aletaan tutkia, on päätettävä, onko tutkimuskohde mielenkiintoinen ja tärkeä. Ufoilmiön osalta kysymyksiin on helppo vastata: ihmisten ilmoitukset tunnistamattomista ilmiöistä ovat mielenkiintoisia ja niiden tutkiminen olisi tärkeää jo siksi, että aiheen ympärillä liikkuu monenlaisia hypoteeseja. Pelkästään väite, että ufoilmiön takana voisi olla toistaiseksi tuntematon luonnonilmiö - maapallon ulkopuolisesta älystä nyt puhumattakaan - pitäisi olla riittävän suuri kiihoke tiedeyhteisölle tarttua vakavissaan ufotutkimukseen.
Psykologeille subjektiivisten ufokokemusten aiheuttajat olisivat hyvä tutkimuskohde. Ufotaruston samankaltaisuus, leviäminen ympäri maailmaa ja toisaalta kulttuurisidonnaiset eroavaisuudet ovat puolestaan kiinnostavia sosiologisia tutkimuskohteita.
Ufoilmiö on siis niin mielenkiintoinen ja tärkeä, että se ansaitsee tieteellisen tutkimuksen.
Tutkimusmetodit
Seuraavaksi on selvitettävä, mitkä metodit käyvät ufotutkimukseen. Koska ala ei ole kiinnostanut tiedeyhteisöä, on nykyinen ufotutkimus pääasiassa amatöörien puuhastelua. Ufotutkimus tarkoittaa käytännössä ihmisten kertomusten keräämistä ja tallentamista, mikä sinällään on arvokasta työtä. Jos tiedeyhteisö tulee mukaan ufotutkimukseen, on tutkimukselle kehitettävä tai siihen sovellettava uusia metodeja.
Suomalainen ufotutkija FL Kalevi Pusa pohtii asiaan liittyviä ikuisuuskysymyksiä artikkelissaan "Kritiikki ja vastakritiikki ufologian kokonaisuudessa" (Vimana ufokatsaus 1977). Pusan mukaan on kysyttävä, voidaanko metodologian avulla selvittää, onko ufoilmiön käyttäytymiskaavio samantyyppisten virhetulkintojen ym. virheiden kokoelma vai aito. Hän kysyy myös, onko edes olemassa yleistä ratkaisumenetelmää, vai pitääkö ongelma ratkaista aina tapauskohtaisesti. Pusa ehdottaakin induktiivista, yksityisestä yleiseen etenevää tutkimusasennetta.
Mahdollinen olisi myös jonkinlainen yleisratkaisun ja induktivistisen tapauskohtaisen ratkaisun välimuoto. Tällöin pienennettäisiin kaikissa yksittäishavainnoissa tulkintavirheen mahdollisuutta, kunnes päästäisiin käyttämään mekaanista ratkaisumenetelmää.
Olipa ufotutkimuksen metodi mikä tahansa, sen on kuitenkin otettava huomioon ufoilmiön erityispiirteet. Ensinnäkin tutkimuskohteena ei juuri koskaan ole itse ilmiö tai ilmiöt, vaan ihmisen selostus näkemästään tai tapahtuneesta. Toiseksi ufoilmiöön liittyy valtava häiriökenttä, nimittäin virhetulkinnat luonnonilmiöistä ja ihmisen teknisistä laitteista sekä tietoiset huijaukset ja petkutukset. Onkin arvioitu, että yli 90 % tehdyistä ufoilmoituksista selittyy helposti virhetulkinnoiksi.
Jotta ufoilmiön tutkimusta voidaan edes aloittaa, on siis ensin karsittava pois kaikki tunnistettu tai tunnistettavissa oleva materiaali - signaali on löydettävä kohinasta. On myös mahdollista, että virhetulkinnat ja petokset muodostavat koko ufoilmiön, tai ilmiön taustalla on erittäin harvinaisia poikkeusilmiöitä ja yhteensattumia.
Julkisuus, kriittisyys ja toistettavuus
Tieteellisen tutkimuksen periaatteisiin kuuluu julkisuus. Ufotutkimuksen tulisi olla sellaista, että kuka tahansa voisi perehtyä olemassa olevaan materiaaliin, ja että materiaali olisi käytettävissä kokonaisuudessaan. Joitakin ufotutkimusta tekeviä piirejä on syytetty siitä, että ne julkaisevat vain ne tiedot, jotka tukevat niiden omia ennakko-odotuksia ja hypoteeseja. Asiasta on aiheellisesti varoittanut muun muassa Jacques Vallee.
Lisäksi lähes jokaisella ufotutkimusta tekevällä henkilöllä on omia tapausarkistoja, joihin ei muilla tutkijoilla ole pääsyä. Myös tietoista kriittisten näkökohtien ja todisteiden peittelyä on olemassa, vaikka sen syyt vaihtelevatkin.
Tutkimusmateriaali olisi oltava kaikkien tutkijoiden käytössä myös siksi, että tutkimustulokset on voitava toistaa. Eri tutkijaryhmien olisi siis päästävä samaan lopputulokseen samaa materiaalia käyttäen. Ellei näin käy, on tuloksia syytä epäillä.
Tieteellinen tutkimus on kriittistä ja itseään korjaavaa. Kriittisyys ei tarkoita sitä, että jotakin asiaa ei tutkita, koska se vaikuttaa uskomattomalta. Nykyisessä ufotutkimuksessa kriittisyyden periaate tuntuu usein unohtuneen, ja itsensä korjaaminen on harvinaista. Niinpä monet jo aikoja sitten tunnistetut havainnot kulkevat yhä ufotarustossa tunnistamattomina.
Tieteellinen tutkimus tuottaa objektiivisen tuloksen, eikä se perustu auktoriteetteihin. Nykyisessä ufotutkimuksessa vedotaan toistuvasti keulakuviin, kuten Stanton T. Friedmaniin tai J. Allen Hynekiin. Usein kätkeydytään myös salaisten asiakirjojen ja nimettömien sotilasviranomaisten lausuntojen taakse. Mielipiteet, nimettömät todistajat ja 'salaiset' asiakirjat ovat hyödyttömiä, eikä niitä saa sekoittaa tutkimustuloksiin perustuvaan totuuteen. Ufotutkimuksen lähtökohtina on oltava raportit, raporttien antajat ja tieteellinen toimintamalli.
Ennakkoluulot tutkimuksen tiellä
On selvää, ettei nykyinen ufotutkimus täytä tieteellisyyden vaatimuksia. Toisaalta ilmiön saama arvoväritteinen ja kielteinen julkisuus estää tiedeyhteisöä ottamasta ongelmaa tutkittavakseen. Jotta ufoilmiötä aletaan tutkia tieteellisesti, on tutkijoiden päästävä ennakkoluuloistaan ja perehdyttävä objektiivisesti olemassa olevaan aineistoon.
Tieteellinen ufotutkimus tulisi olemaan poikkitieteellistä. Se muistuttaisi itse asiassa paljon nykyistä rikostutkimusta, joka hyödyntää lukuisia eri tutkimusaloja: kemiaa, fysiikkaa, ballistiikkaa, lääketiedettä, psykologiaa, luonneanalyysiä ja paljon muuta.
Ufotutkimuksessa tärkeitä aloja ovat muun muassa fysiikka, tähtitiede, psykologia, lääketiede, käyttäytymistieteet ja folkloristiikka. Kokoamalla eri alojen asiantuntijat tutkimusryhmäksi voitaisiin edes haaveilla siitä, että kaikkia kiehtovaan ufoilmiöön saataisiin lisävalaistusta tai jopa ratkaisu.
Kirjoittajat ovat seuranneet ufoilmiön kehitystä kymmenien vuosien ajan. Heidän tarkoituksenaan on parantaa julkisuudessa käytävän ufokeskustelun tasoa.
Artikkeli on julkaistu aikaisemmin sanomalehti Kalevan tiedesivuilla 24.09.1997 sekä Ufotutkijassa 1/98.
[ takaisin ]
|
